Kirjoitukset

 

 

Tältä sivulta voit lukea kolumnejani, jotka on julkaistu Uudessa Ajassa 2017-2009.

Lisään tälle sivulle myös muissa medioissa julkistuja kirjoituksiani.

 

 

Kuntavaalit – arkivaalit

 

Vaalikamppailun pitäisi alkaa nyt kuumeta, jos aiotaan saada vaalisoppa kiehumispisteeseen huhtikuun kuntavaaleihin. Yllättävän haaleaa ja viipyilevää on vaalimeininki tähän mennessä ollut. Onko hallituspuolueilla tarkoituskin pitää nämä vaalit vain välivaaleina? Ovatko kovat panokset käytössä vasta vuoden päässä häämöttävissä maakunta- ja presidentinvaaleissa?

Vietämme itsenäisyytemme satavuotisjuhlavuotta. Tiedämmekö, että vuonna 1917 maatamme uudistettiin myös monella muullakin merkittävällä tavalla? Sosialidemokraattien Me vaadimme –ohjelma johti valtalain lisäksi siihen, että maahamme säädettiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus myös kuntavaaleihin ja kahdeksan tunnin työaikalaki.

Nyt kevään kuntavaaleihin povataan entisestään laimenevaa äänestysaktiivisuutta, pessimistisimmät pelkäävät aktiivisuuden jäävän jopa alle viidenkymmenen prosentin. Tasa-arvoisen äänioikeuden puolesta kamppailleet miehet ja naiset kääntyvät haudoissaan, jos kuntavaaleissa väkeä ei saada innostettua vaaliuurnille, ja vielä ylösnousevat, jos saavat vihiä EK-pomojen kiristyneistä työelämämöläytyksistä.

Jo pitkään jatkunutta äänestysinnon laskua ei voi laittaa vain tulevaisuudessa häämöttävän maakuntauudistuksen piikkiin. Onko niin, että lähidemokratiamme vahvuus – paikallinen poliittinen yhteistyö – laimentaakin kiinnostavuutta?

Paikallinen päätöksentekohan on enimmäkseen väritöntä puurtamista ja yhteisten asioiden hoitamista ilman isoja kohuja ja uutisotsikoita. Äänestäjien olisikin hyvä muistaa, että juuri rakentava asenne tuo tehokkaammin tulosta kuin repivä riitely. Yhteistyökyky ja neuvottelutaidot ovat edelleen kuntapoliitikolta vaadittavia laatuominaisuuksia, joita tarvitaan niin puolueiden välisissä kuin myös oman puolueen sisäisissä väännöissä. Ja ryhmässä vaikuttaminen on usein asioiden edistämisen kannalta tärkeämpää kuin nimen näkyminen mediassa.

Alkavalla valtuustokaudella on myös rohkeasti etsittävä ja kokeiltava uusia ja eri ikäryhmiä innostavia lähidemokratian ja osallisuuden malleja. Kunnallinen demokratia on ”suojelun” ja kehittämisen arvoinen asia, ja kuntalaisten osallistumistapoja onkin pysyttävä päivittämään yhteiskunnan muuttuessa.

Huhtikuun vaalit ovat erityisen mielenkiintoiset, koska kuntalain muutos painottaa kunnan tehtävää asukkaiden hyvinvoinnin ja alueen elinvoiman edistämisessä, mutta määrää edelleen järjestämään palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla. Mitkä palvelut? Tuleva maakuntauudistushan on nappaamassa SOTE-palvelut pois kuntapäättäjien ”näpeistä”.

Valtuutetut saavat esityslistalle edelleen laajan kirjon arkisia, paikallisia asioita: uusia yritys- ja kerrostalokaavoja, pyöräteitä ja lähiliikuntapaikkoja, päiväkodin korjausta ja iltistoimintaa, kouluruokaa ja koulujen kielivalikoimaa jne. Hyvinvoivan ja elinvoimaisen kunnan kilpailu- ja vetovoimatekijäksi nousevat tulevaisuudessa laadukkaat varhaiskasvatus- ja koulutuspalvelut, koska niissä päättäjillä on erityisen paljon paikallista soveltamis- ja päätösvaltaa.

Herätys, ei jäädä nukkuman – käsillä ovat nyt todelliset arkivaalit! Kuntapäättäjien vallassa ja myös vastuulla ovat edelleen juuri ne palvelut, jotka helpottavat kuntalaisen arkea ja elämää. Ja ihmisen, ihan tavallisen kuntalaisen asiallahan varsinkin me demarit olemme.

UA 23.4.2017

 

Talous ja tulevaisuus

 

Porin talousarviovalmisteluja rytmittivät ja ryhdistivät käynnissä olevat lomautukset sekä organisaation uudistamiseen liittyvät uudet yt-neuvottelut. Luonnollisesti myös lähestyvät kuntavaalit toivat oman lisänsä valmisteluun. Ryhmämme lähtökohta vuoden 2017 budjetille oli ehdoton ei uusille lomautuksille. Onneksi tämä ei jäänyt vain meidän toiveeksi – kukapa vaalivuoden lähestyessä lomautuskorttia vilauttelisi?

Hallintokunnat olivat saaneet alkukesästä tiukkaakin tiukemmat budjettikehykset, ja nyt talousarvioneuvottelujen myötä niihin saatiin pientä venymistä. Mielestämme tärkeä viesti kirjattiin perusturvan sijaiskäytännöstä talousarviokirjaan: lyhytaikaista sijaistyövoimaa tulee käyttää, jos sovitut henkilöstömitoitukset uhkaavat alittua. Sisäisen laskutuksen vähentämistä puollamme lämpimästi.

Erityisen merkityksellistä oli perus- ja lukiokoulutuksen tuntikehyksen kasvattaminen 800 000 eurolla ja uuden Kaarisillan koulun vuokranlisäyksen huomioiminen sivistyskeskuksen käyttötalouden määrärahoissa. Lasten kotihoidon kuntalisä sisältyy edelleen talousarvioesitykseen.

Olimme puolueena linjanneet, että palvelut ovat keskiössä, ja palvelujen turvaamiseksi olimme valmiit myös veronkorotuksiin. Nyt Porin kunnallisveroprosenttia ei kuitenkaan esitetä korotettavaksi. Ainoastaan kiinteistöverojen osalta rakentamattoman rakennuspaikan ja voimalaitosten kiinteistöveroprosenttien osalle esitetään korotusta. Kuuman käynyt tonttikauppa näyttää säästävän porilaiset ensi vuona varsinaiselta veronkorotukselta, mutta verojen tarkastelu on pakko ottaa esille vuoden 2018 talousarviota tehtäessä. Tulevaisuuteen ja sen mukana tuleviin taloudellisiin muutoksiin on varauduttava.

Nyt tiedämme vuonna 2019 maakuntiin siirtyvän SOTEn leikkaavan kuntaverosta 12,3%. Samalla maakuntaan on siirtymässä suurin osa peruspalvelujen valtionosuuksista ja lähes puolet kaupungin henkilöstöstä. Ensi vuonna Pori saa peruspalvelujen tuottamiseen valtionosuuksia 139 miljoonaa ja vuoden 2019 valtionosuuksien arvioidaan jäävän vain 20,5 miljoonaan euroon.

Muutoksen tuulet puhaltavat sekä kunta- että maakuntatasolla ja Porissakin organisaatiouudistusta rakennetaan ”kreivin” aikaan. Pori#uudistuu -nimellä kulkeva organisaatiouudistus vaatii onnistuakseen avointa ideointia hallintokunnissa ja hallintokuntien yli. Myös palautetta ja ideoita kaivataan palvelujen käyttäjiltä. Kokeillen ja yhdessä oppien voimme löytää uusia, nykyistä tehokkaampia toimintatapoja.

Uusi kuntalaki velvoittaa nykyistä tarkempaan kuntatalouteen, ja painottaa samalla kunnan vastuuta alueensa elinvoiman kehittämisessä ja kuntalaisten hyvinvoinnin edistämisestä. Osa lakisääteisistä tehtävistä siirtyy tulevaisuudessa maakuntaan, mutta muuten lakisääteiset tehtävät jäävät edelleen kuntien vastuulle. Ja erityisesti moni vapaaehtoista tehtävistä edistää kuntalaisten hyvinvointia ja luo elinvoimaa.

Puolueiden onkin nyt käytävä arvokeskustelua ja tuotava sitten selvästi esille omat painotuksensa niin palveluista kuin kunnan henkilöstöpolitiikastakin, jotta palvelujen käyttäjät, porilaiset äänestäjät voivat huhtikuun kuntavaaleissa ottaa kantaa palveluihin, talouteen ja kaupunkimme tulevaisuuteen.

UA lokakuu 2016

 

 

Julkinen on kirosana

Milloin julkisesta sektorista tuli kirosana? Media kuin myös osa politikoista leimaa toistuvasti julkisen sektorin menneen maailman ilmiöksi, ja huutaa kovaan ääneen, että tähän meillä ei ole varaa! Sanoisivat suoraan, mihin palveluun meillä ei ole varaa, mikä palveluista on turhaa. Aikaamme leimaavat yleistykset ja epämääräiset heitot, ja niin tässäkin, listoja turhista palveluista ei ole näkynyt. Onko julkinen oikeasti kallista ja pahasta? Jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin haluaako julkista sektoria haukkuvat myös kirota julkisissa palvelutehtävissä työskenteleviä?

Mielestäni suomalaisten sujuva arki ja hyvinvointi rakentuvat pitkälti julkisten peruspalvelujen avulla. Olen politiikassa mukana edistääkseni meidän kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia arkisiin hyvinvointipalveluihin. Tiet ja viemärit, neuvolat ja terveyskeskukset, päiväkodit ja koulut, vanhus- ja vammaispalvelut, kirjastot ja pururadat jne. Koko kirjossaan kunnalliset palvelut antavat meille kaikille mahdollisuuksia arkeen ja samalla vapauden hyvän elämään elämiseen.

Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme onkin ollut nerokas keksintö, ja se, että se on rakennettu paljolti keskinäiseen luottamuksen varaan. Suomalainen veronmaksaja on voinut luottaa saavansa verorahojensa vastineeksi laadukkaita peruspalveluja, joita työkseen toteuttaa alan ammattilaiset, joilta työ- tai virkasuhteen saamiseksi on vaadittu alakohtaiset pätevyydet ja useissa palvelutehtävissä myös useita opiskeluvuosia vaatinut loppututkinto. Niinpä terveyskeskuksessa työskentelevät hoitajat ja lääkärit, lapsia opettavat opettajat kuin myös kirjastonhoitajat tai sosiaalityöntekijät oasaavat hommansa, heidän ammattitaitoa ei ole kuntalaisen tarvinnut vertailla, saati kilpailuttaa.

Julkisen sektorin työmiehet ja erityisesti työnaiset taas eivät ole palkoillaan tai työsuhde-eduillaan hurranneet, mutta vakaus ja varmuus työtehtävien jatkuvuudesta ovat luoneet luottamusta ja sitouttaneet työntekijät palvelutehtäväänsä. Kesän alussa solmittu kilpailukykysopimuskin osoittaa, että myös julkisen puolen työntekijät tajuavat talouden realiteetit, ja ovat valmiita luopumaan omastaan, jotta maan talous oikenisi. Mutta koko talouden taakkaa ei voi sälyttää julkisen sektorin työntekijöiden kannettavaksi, eivätkä työntekijät ole syyllisiä talousahdingosta.

Valtiovalta luo lainsäädännöllä puitteet kuntien peruspalveluille ja avustaa valtionosuuksilla kuntia, tosin tämä rahoitus on viime vuosina siirtynyt yhä enenevästi kuntien vastuulle. Ja tässä vastuunkannossa kuntapäättäjien arvot ovatkin joutuneet ja joutuvat puntariin. Arvoja ja päättäjiä on monenlaisia, ja palvelujen saatavuus ja laatu ovatkin eriytyneet kuntien välillä.

Talouden pohja petti ja nyt yt-neuvottelut ovat nyt käynnissä myös SuomiAreenaan valmistautuvassa Porissa. Yhdennenttoista SuomiAreena -keskustelut ovatkin teemoitettu suomalaisen työn ja kansalaisjärjestötoiminnan ympärille. Teema onkin erinomainen: kaikki työ on arvokasta, tekipä sitä sitten yksityinen, julkinen tai kolmas sektori tai kaikki nämä yhteistyössä toisiaan täydentäen.

Vaikka tulopohja on nyt Porissakin pettänyt, ei kuntapalvelujen tarve ja kysyntä ole ainakaan vähenemään päin. Lomautus onkin julkisella puolella vain laastarointia ja lamautus. Porissakaan ei talouden haavaa saada laastarilla tukittua.

 

Kesäkuu 2016

Muovipussia etsimässä

”Muovipussin ekana bonganneelle viiden euron palkkio”, totesi aviomieheni seurueellemme, kun laskeuduimme Ruandan pääkaupungin Kigalin lentokentälle. Tiesimme, että muovipussit ovat Ruandassa kiellettyjä, mutta silti Ruandan siisteys ja järjestys yllättivät. Tansanian ja Kenian tienpientareiden roskakasoihin olimme jo turtuneet, nyt naapurimaan roskattomuus kummastutti. Muovipussien bongauskisa tuntui mahdottomalta tehtävältä, kaupoissakin tavarat pakattiin kuitukangaskasseihin tai paperipusseihin.

En missään, en koskaan ole nähnyt niin paljoa puistotyöntekijöitä kuin Kigalissa. Roskakoreja ei ulkona näkynyt, mutta ei myöskään roskia. Ruohokenttiä leikattiin, kukkapenkkejä kitkettiin ja jalkakäytäviä lakaistiin. Kaduilla ja jalkakäytävillä oli joulun jälkeenkin vilinää ja vilskettä. Pimeällä ihmettelimme outoa valoilmiötä, kunnes tajusimme, että täällähän on toimivat katuvalot.

Polkupyörä- ja mopotakseja oli runsaasti tarjolla, ja jokaisella mopokuskilla oli päässään kypärä ja toinen asiakasta varten käsivarrellaan. Turvavöiden käyttö oli autojen etupenkillä pakollista. Poliiseja näkyi isommissa risteyksissä ja pimeän laskeuduttua heillä oli lisävarusteena rynnäkkökiväärit.Turvatarkastukset olivat tiukat, ja pääkaupungissa tuntui vallitsevan lähes länsimainen järjestys.

Yhdellä aurinkoisen Kigalin kukkulalla sijaitseva kansanmurhan museo toi näkyviin maan synkkääkin synkemmän lähihistorian. Pitkään jatkunut hutujen ja tutsien vihanpito johti huhtikuussa 1994 raakaan kansanmurhaan, jossa 100 päivän aikana sai surmansa yli 800 000 tutsia. Myös maltillisina pidettyjä hutuja löytyi murhattujen joukosta. Miljoonat välttivät teurastuksen pakenemalla naapurimaihin.

Alkujaan hutut olivat olleet maanviljelijöitä ja tutsit heitä vauraampia karjankasvattajia. Tutsi oli, jos omisti yli kymmenen lehmää, ja alle kymmenenpäisellä karjalla kuului hutuihin. Eurooppalaiset siirtomaaherrat toivat Ruandaan rotuopit ja rodulliset käsitteet. Jokaiselle jaettiin rotua todistava henkilökortti, ja vähemmistönä olleille tutseille annettiin etuoikeuksia.

Ruandan kansanmurha oli järkyttävä tragedia, joka todistaa kansanmurhille ominaisen joukkohysterian mielipuolista voimaa. Joukkohysteria voi usuttaa naapurit ja jopa avioparit toisiaan vastaan. Tehokkaan propagandan avulla saatiin kauna, katkeruus ja vihapuhe muuttumaan vihateoiksi. Ruandan veriteot muistuttavat meitä kaikkia myös kansainvälisen puuttumisen ja avunannon tarpeesta. Ruandaan apua ei saatu ajoissa.

Museon ruusutarhassa yli 250 000 uhrin hautapaikka, ja vieläkin maastosta löydetään hautaan saatettavia. Enää ei kansalaisia jaeta rodullisiin ryhmiin, kaikki ovat nyt ruandalaisia. Erityisesti yhdenmukainen koulutus ja köyhyyden vastainen taistelu yhdistävät kansaa.

Ruanda on pinta-alaltaan pieni, puolet Viroa pienempi, mutta kukkuloiden, vuorten ja laaksojen maa on yli 12 miljoonalla asukkaallaan Afrikan tiheimmin asuttu. Länsimaiden omatunto alkoi kolkuttaa kansanmurhan jälkeen, ja juuri Ruandassa kehitysapu onkin saanut paljon hyvää aikaan. Maa kiinnostaa tällä hetkellä sijoittajia ja talous on nousukiidossa.

Minä voitin muovipussikisan. Käsityömarkkinoilta ostin tuliaisiksi lehmänlantataulun ja hotellissa huomasin sen olevan pakattu tuoksuineen päivineen läpinäkyvään muovipussiin.

 

Tammikuu 2016

SOLIDAARISUUTTA!

Siskot ja veljet, solidaarisuutta! Tämä vaatimus toistui lukuisissa puheenvuoroissa viime viikolla Kanadan Ottawassa kokoontuneessa EIn (Educational International), maailman opettajajärjestön seitsemännessä maailmankongressissa. Vuonna 1993 perustettu EI on kasvanut vuosi vuodelta, ja nyt sen jäsenjärjestöt edustavat 32 miljoonaa opettajaa 171 valtiossa. Täten EI onkin maailman suurin yksittäistä ammattiryhmää edustava ammattijärjestö.

OAJn valtuuston puheenjohtajana sain osallistua n. 2000 opettajan kongressiin, ja kokouksesta kehkeytyikin monella tapaa mieleenpainuva. Ammattiyhdistystoimintaa korostettiin keskeisenä sananvapauden osana ja demokratian kulmakivenä. Maailmasta löytyy vielä monta kolkkaa, jossa ammattiyhdistystoiminta on vaarallista tai rangaistavaa. Julkilausumissa annoimme tukemme mm. eteläkorealaisille, iranilaisille, nigerialaisille, nepalilaisille kuin myös kolumbialaisille kollegoille.

Oikeudenmukaisessa maailmassa koulutus kuuluu kaikille, ja laadukasta ja julkisesti rahoitettua koulutusta vaadimmekin jokaiselle maailman lapselle. Tasa-arvoinen koulutus on paras ase taistelussa ääriliikkeitä ja syrjintää vastaan. Meille vielä niin vieras koulutuksen kaupallistaminen leviää maailmalla vauhdilla, ja EI käynnistikin kampanjan koulutuksen kaupallistamista ja yksityistämistä vastaan.

Kokouksen solidaarisuusvaatimukset ja intohimoiset ay-puheet olivat tervettä vastaruisketta tämänhetkiseen kotimaiseen ay-keskusteluun. Meillähän on julkisuudessa ay-toiminta leimattu menneen maailman ilmiöksi ja ilmapiiri on ollut jopa toimijoita syyllistävää. EI vahvisti, että juuri globaalissa taloudessa tarvitaan sopimuksia ja sääntöjä mutta niin, että sopimuksia tehdään avoimesti neuvotellen yhdessä työntekijöiden ja työnantajien kesken. Alkusyksyn yhteiskuntasopimusneuvotteluissakin on syytä muistaa: sopiminen ei ole sanelua!

Kesken kansainvälisen vaikuttamisen Suomen delegaatio sai sokkiuutisia some-Suomesta. Kansanedustaja Olli Immosen unelmointi yhdestä vahvasta kansasta käynnisti keskustelun monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Onneksi vaikuttaja yksi toisensa jälkeen avasi suunsa, liputti ja peukutti suvaitsevaisuuden puolesta. Kansa lähti myös liikkeelle: tiistainen rasisminvastainen mielenilmauskampanja keräsi tuhansia eri puolelle Suomea, upeasti myös Porin Reposaareen.

Näitä oksettavia maahanmuuttovastaisia kommentteja on heitelty viime vuosina, ja tällainen fanaattinen jankkaus ruokkii vihaa ja rakentaa raja-aitoja. Demokratiassa täytyy tietenkin mahdollistaa erilaisten mielipiteiden ilmaisu, mutta sananvapauden pitäisi tuoda myös sananvastuuta! Vihaa ja rajoja emme ympärillemme kaipaa, tarvitsemme enemmän avointa vuorovaikutusta ja toisiltamme oppimista.

Olen aina ollut kansainvälisyyteen kallellaan ja olen myös aina pitänyt sosialidemokraatteja aatteellisesti kaikkein kansainvälisimpänä puolueena. Juuri meidän on edistettävä ja alleviivattava jakamatonta ihmisarvoa, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta niin meillä Suomessa kuin myös maailmalla.

Siskot ja veljet, solidaarisuutta!

 

 

Karkki vai kepponen?

 

Kauhu ja aavemainen tunnelma kuuluvat yleensä Halloween-viikonloppuun, mutta tänä syksynä maamme hallitus luo toimillaan pysyvää kauhun ilmapiiriä kansalaisten keskuuteen.

Sipilän hallitustrio on tiivistynyt duoksi; hallituksessahan näyttävät olevan edustettuina PS ja EK, ja toimet ovat tämän mukaisia.Hallitus on kyllä tiukassa paikassa, sillä taloutemme näkymät ovat erityisen heikot. Matalaa kasvua ennustetaan jo väestörakenteemme perusteella, ja tämän lisäksi vientialamme eivät ole pystyneet saavuttamaan finanssikriisiä edeltävää tasoa.

Mutta hallituksen keinot talouden tervehdyttämiseksi kummastuttavat. Kilpailukykyä hallitus pyrkii saavuttamaan erityisesti työn yksikkökustannuksia alentamalla, ja hallituksen toimet erilaisine pakkolakiesityksineen ovat nimenomaan tähdänneet vain työvoimakustannusten madaltamiseen. Banaanivaltiotako hallitus Suomesta kaavailee?

Globaalin talouden muutokset ovat nopeita, ja muutoksessa me emme hyvinvointiyhteiskuntana pärjää hintojamme halpuuttamalla. Osaaminen ja laatu tulisi nähdä edelleenkin vientimme ja maamme valttikortteina. Mutta hallituksen toimet todistavat toista. Kärkihankkeita kyllä mainostetaan, mutta hankkeet tuovat takaisin vain murusia kasvatukseen, koulutukseen ja osaamiseen kohdistuvista järeistä leikkauksista. Osaamisestamme leikataan juuri aikana, jolloin pitäisi aktiivisesti pyrkiä luomaan toimeliaisuutta tuoreille ja uutta kasvua luoville aloille.

Esitykset sairausloma-ajan palkanleikkauksista vaikuttavat erityisen ilkeiltä ”kepposilta” ja tuovat epätasa-arvoa varsinkin naisvaltaisille aloille. Niillähän työskennellään enemmän ”iholla” ja ollaan alttiina infektiotartunnoille.

Maahanmuuttokriittisyys ja rasismilla, jopa fasismilla, flirttailu ovat luoneet pohjan, ja nyt syksyiset turvapaikanhakijavirrat ovat toimineet sytykkeenä ääriaineksille. Vuosia jatkunut puhe purkautuu nyt meilläkin teoiksi: rauhallisessa Suomessa olemme joutuneet kokemaan uudenlaista kauhua öykkäröivien ja turvapaikanhakijoita häiriköivien kantasuomalaisten takia. Esimerkiksi Junnilaan majoitettuihin turvapaikanhakijaperheisiin kohdistunut yöllin

Ja järkyttyneitä ovat varmasti myös monella tapaa turvapaikanhakijat. Osa heistä on selvästi saanut maastamme liian ruusuisen kuvan, ja nyt kylmyys, pimeys, työttömyystilanteemme ja kieli- ja kulttuurierot näyttävätkin tulijoille aivan erilaisen Suomen.en ”keppostelu” on todella törkeää ja järkyttävää.

Suurimmaksi osaksi turvapaikanhakijat ovat tietenkin onnellisia selviydyttyään tänne ja tyytyväisiä siihen, että pelko ja ahdistus ovat jääneet entiseen kotimaahan. Heillä on halu juurtua tänne mahdollisimman nopeasti.

Ja tässä kotoutumisessa ja sopeuttamisessa tarvitaankin kaupunkien ja kuntien lisäksi meitä kaikkia. Nyt kaivataan yhdistyksiä, lapsia, nuoria, työssäkäyviä, työttömiä ja eläkeläisiä, joilla olisi rohkeutta lähestyä ja pyytää mukaan leikkeihin, peleihin, työhön ja toimintaan. Tavallisen arjen tekeminen ja kokeminen nopeuttaisivat kotoutumista.

HISTORIALLINEN VAI HISTORIATON AIKA?

 

”Muiluttaa, muiluttaa”, hoki lapualainen Arja Laine viihdeohjelma Putouksessa, mutta hahmo ei auennut historiaa tuntemattomille….”Leipää – ei sirkushuveja”, julisti Oululaisen leipämainos jokunen vuosi sitten, eikä mainoksen sanoma kolahtanut historiaa lukemattomille. Vapaussota, kansalaissota, sisällissota – mitä välii? Omaan historiaamme perehtymätön ei tunnista edes vuoden 1918 sodan nimitysten vivahde-eroja.

Toteamme usein elävämme historiallisia aikoja, mutta ehdotukset lukion uudesta tuntijaosta saavat pohtimaan, olemmeko taloussuhdanteista säikähtäneinä sukeltamassa historiattomaan aikaan. Aikaan, jossa halutaan kaikesta nopea taloudellinen hyöty ja jossa ”tulos tai ulos” -periaatteella keskityttäisiin vain helposti mitattavaa taloudellista hyötyä tuottaviin oppiaineisiin. Kvartaalilukio: valitse ja valmistu!

Meillä kotona uudet tuntijakomallit herättivät lähinnä hilpeyttä: me historian opet totesimme kuorossa, että ei tule menemään poliitikoilta läpi, siis se, että ylioppilaaksi voisi valmistua lukematta historiaa ja yhteiskuntaoppia. Olimme varmoja, että poliittisista päättäjistä suurin osa on ihan ”tolkun” ihmisiä, jotka ymmärtävät yleissivistyksen merkityksen tai ainakin sen puutteen vaarat. Historia on yleissivistyksen keskeinen rakennusaines, ja yhteiskuntaopista nuori saa tiedot yhteiskunnan ja työelämän pelisäännöistä.

Ja kyllähän tästä lukion uudesta tuntijaosta on virinnyt vilkas keskustelu mediassa. Niin HS:n, SK:n kuin myös tämän lehden palstoilta olemme saaneet lukea historiaa ja yhteiskuntaoppia puolustavia näkemyksiä. Keskustelussa on ollut leimallista se, että historian ja yhteiskuntaopin puolesta ovat puhuneet ja kirjoittaneet erityisesti koulumaailman ulkopuoliset, ulkoministeri Tuomiojan kaltaiset arvovaltaiset vaikuttajat. Laajan yleissivistyksen puolesta on liputtanut myös opetusministeri Krista Kiuru, ja hänellähän on tässä asiassa valta ja myös vastuu.

Lukiota uudistettaessa olisi syytä muistaa se, että lisätessämme valinnaisuutta, lisäämme valitsijalle myös vastuuta. Kokemuksesta väittäisin, että suurin osa lukion aloittavista ei tiedä vielä, millaiseen jatkokoulutukseen haluaisi, ja lukio onkin tarjonnut nuorille kasvu- ja miettimisaikaa. Liian varhaiset ja vääränlaiset valinnat kaventavat nuorten jatkomahdollisuuksia. Työelämämme on rajussa muutoksessa, laajaa yleissivistys ja hyvä koulutus ovatkin työntekijän parasta muutosturvaa.

Lukiokoulutusta on ehdottomasti kehitettävä, uudistuksia on tehtävä. Tosin nykyinen taloudellinen tilanteemme asettaa tiukat puitteet lukion kehittämiselle, lisärahoitusta ei liene tulossa. Toivoisin lukion päivittyvän siten, että pystyisimme eri oppiaineissa avaamaan lukion luokkien ovia ympäröivään yhteiskuntaan, erityisesti jatko-opintojen ja työelämän suuntaan. Tämä avautuminen vaatisi kyllä oppiaineksen karsimista, jolloin uudenlaiset sähköiset työtavat, yhteistyö ja projektit voisivat nykyistä paremmin toteutua.

Lukion yleissivistävyydestä pitäisin tiukasti kiinni. Lukion keskeisenä tehtävänä on antaa opiskelijoille valmiudet jatko-opintoihin, eikä jatkokoulutuksessa kuulu paikkailla yleissivistyksen aukkoja.

Elämme siis historiallisia aikoja.

 

 

Kenelle kellot soivat?

 

Tänään elokuisena perjantaipäivänä istuu jo suurin osa satakuntalaisista opettajista koulunpenkeillä suunnittelemassa tulevaa lukuvuotta, ja viimeistään ensi viikolla pirisevät koulujen kellot opiskelijoille. Koulutyön ohella käynnistyvät myös harrastukset; alkusyksy on täynnä iloa, touhua ja tohinaa.

Mutta tänäkin syksynä liian moni perusopetuksen päättänyt nuori jää kotiin nukkumaan, kellot eivät heitä koulutielle saati työpäivään herätä. Herättävätkö edes harrastuksiin? Normaali päivärytmi häviää nopeasti, jos ei ole järkevää syytä kömpiä ylös sängystä. Tätä emme saa hyväksyä.

Uusi opetusministerimme Krista Kiuru viritti heinäkuussa vilkkaan koulutuskeskustelun, kun ehdotti oppivelvollisuuden pidentämistä vuodella. SuomiAreenan aikaan ehdotusta ruodittiin ja ehkä myös tarkoituksellisesti ymmärrettiin väärin. Erityisesti oikeistoryhmistä kuului kommentteja, että pakolla ei opi ja asia ei ole ajankohtainen, koska se ei ole hallitusohjelmassa.

Ei ministeri eikä kukaan muukaan halua, että peruskoulua pidennetään, vaan kyse on siitä, että perusopetuksen jälkeen emme anna yhdenkään nuoren jäädä tyhjän päälle. Suurin osa nuorista hakeutuu automaattisesti toisen asteen koulutukseen, mutta ne nuoret, jotka eivät pääse tai hakeudu jatkokoulutukseen, ovat todellisessa syrjäytymisvaarassa. Tähän meidän on puututtava nykyisiä keinoja voimallisemmin.

Toisen asteen opinnoilla ja tutkinnolla on valtava merkitys nuorten työllistymiseen ja työurien pituuteen, koska harvassa ovat ja yhä harvenevat ne työtehtävät, joihin voisi hakeutua ilman ammatillista koulutusta. Väittäisin myös, että uudistus myös nopeuttaisi työelämään siirtymistä. Välittämällä välttäisimme väliinputoamista.

Hallitusohjelmassa ei sanota mitään oppivelvollisuuden laajentamisesta, mutta hyvin vahvasti on ohjelmaan kirjattu nuorten syrjäytymisen ehkäisy ja perusopetuksen jälkeinen koulutustakuu. Opetusministerin ehdotus on tervetullut avaus, ja se on hyvin linjassa hallitusohjelman nuorisotakuun ja koulutustakuun kanssa – jopa niin hyvin, että takuu ontuu ja vuotaa ilman nivelvaiheeseen liittyvää ”pakkoa”.

Kaikille ei perinteinen koulumuotoinen opiskelu sovellu, ja heille on tarjottava mahdollisuus työpainotteisempaan opiskeluun. Myös vajaakuntoisten ja kehitysvammaisten nuorten opiskelumahdollisuuksista ja työllistymisestä tulisi huolehtia nykyistä paremmin. Nuorisotakuun tulisi ulottua ihan oikeasti kaikkiin nuoriin.

Satakymmenen vuotta sitten Forssassa unelmoitiin, ja tänään tovereiden utopistiset unelmat ovat lähes totta. Meidän demarien työ ei ole kuitenkaan vielä tehty – yhteiskuntamme oikeudenmukaisuudessa on edelleen korjattavaa. Löytyisikö päivitystä Forssan ohjelmaan nimenomaan tästä oppivelvollisuuden pidentämisestä? Tutkinto ja työtä kaikille! Tulevaisuuden tavoitteenamme tulisi olla oppivelvollisuuden laajentaminen koko toisen asteen tutkintoon. Nykyisessä taloustilanteessa yhdenkin vuoden lisäys on askel kohti parempaa, välittävämpää Suomea!

 

 

VALOA PIMEYTEEN

 

Uusi ja uljas, vasta avattu Puuvillan kauppakeskus luo ihan uudella tavalla sykettä ja ”sytykettä” Porin kaupunkikuvaan. Kaupungin keskusta laajeni kertarysäyksellä joen yli Puuvillan siimekseen, ja yhä useampi kauppakeskuksessa asioiva näkee ja kokee myös kauniin etelärantamme. Aivan varmasti tulevina kesinä jokirantamme tulee olemaan aiempaa vilkkaammassa käytössä – ennen ja jälkeen jatzien.

Viime viikolla Porin kaupunginvaltuusto lunasti syksyllä 2013 kilpailuttamispäätöksen yhteydessä antamansa lupauksensa: Porin kaupunki takaa SAMK:n uuden kampuksen rakennuttajalle vuokrarahat 20 vuoden vuokrasopimuksen ajalta. Porin kaupunki ei itse rakennuta eikä sijoita rakennushankkeeseen. Takausvastuumme koskee vain ja ainoastaan vuokrasopimusta, muista sitoumuksista vakuudet antaa SAMK Oy.

Vuosi sitten me demarit vaikutimme vahvasti siihen, että kampuskeskustelu avattiin, tuotiin julkiseen keskusteluun ja myös siihen, että kampuksen rakennuttaja ratkaistiin hankintalain mukaisella kilpailutuksella. Nytkään emme linjastamme lipsuneet, populistiseen huuteluun emme valtuustosalissa langenneet.

Puuvillasta urkeneva keskustareitti johtaa tulevaisuudessa asema-aukiolle nousevaan SAMK:n toimipisteeseen. Keskustaan sijoittuva ammattikorkeakoulu ja siellä opiskelevat nuoret muuttavat keskustaamme entistä moni-ilmeisemmäksi ja vireämmäksi, kampuksen ympärille syntynee opiskelijoiden kaipaamia palveluita, kahviloita ja muita kohtaamispaikkoja.

Satakunnan Ammattikorkeakoulun ja Porin yliopistokeskuksen toimintaedellytysten turvaaminen ja kehittäminen on nähtävä investointeina Porin ja myös koko maakuntamme tulevaisuuteen. Talouden heikkoina aikoina pitää rohkeasti sijoittaa tutkimukseen, tuotekehitykseen ja korkeakoulutukseen.

Porin kaikki valtuustoryhmät ovat sitoutuneet tiukkaan talouskuriin valtuustosopimuksemme mukaisesti. Kaupunginjohtajan budjettiehdotus noudatti valtuustosopimuksen aikataulua, mutta nyt kaupunginhallituksen budjettikäsittelyissä käyttötalous on tiukkenemassa valtuustosopimusta nopeammalla aikataululla. Tiukkaa otetta kyllä tarvitaankin, olemmehan valtionosuusuudistuksessa menettämässä merkittävästi tuloja.

Mutta olen myös tottunut ajattelemaan, että me demarit haluamme pitää kunnalliset peruspalvelut kunnossa. Tällainen äkkijarrutus on vaarallista liikenteessä kuin myös taloudessakin. Erityisen vahingollisiksi koen perusturvaan ja koulutukseen kohdistuvat n. 2,5 miljoonan lisävähennykset, koska juuri näissä hallintokunnissa on tehty isoja, merkittäviä rakenteellisia tehostamistoimia ja juuri näissä pystytään jo nyt tuottamaan palveluja porilaisille erittäin kustannustehokkaasti.

Nyt budjettia tasapainottaessamme alamme leikata palveluja ja palvelujen laatua erityisesti niiltä kuntalaisilta, joiden puolustajaksi moni meistä on politiikkaan lähtenyt. Kun rahat vähenee tulisi meidän ensiksi tehdä karsintaa niistä tehtävistä, jotka eivät ole lakisääteisiä. Normien purkua yrittää vielä nykyinen eduskuntakin. Tässä taloustilanteessa meidän ei ainakaan pitäisi uusia tehtäviä ottaa vastuullemme!

 

 

 

Luokanopettaja -lehdessä  (1/2011) julkaisutu PRO-PERUSKOULU kolumni

 

PERUSKOULU OLKOON PARASTA!

Peruskoulu-uudistus mullisti suomalaisen koulutusjärjestelmän ja mahdollisti kansakuntamme koulutustason nopean nousun. Peruskoulusta tuli kaikkien koulu, jossa lapsia ei eroteltu sukupuolen, taloudellisen taustan tai asuinpaikan mukaan. Peruskoulu oli koulu, jossa kaikille haluttiin taata tasaveroiset oppimisen mahdollisuudet. Peruskoulu oli parasta!

Nykypäivänä koulun arki on sidoksissa kuntatalouteen ja peruskoulut ovat joutuneet alueellisen eriarvoistumisen tielle. Taloudelliset paineet ovat heijastuneet kouluihin tuntikehysten leikkauksina, kerhojen lopettamisena ja tukituntien karsimisena. Osassa kunnista on tämän lisäksi toteutettu opettajien lomautukset – kuntien ahdinko on rapauttanut peruskouluamme.

Meidän päättäjien on entistä paremmin turvattava peruskoulun tasa-arvoiset toimintaedellytykset. Koulutusta ei saa alistaa suhdannevaihtelujen varaan. Lapsuus ei odota nousukautta, lapsuus on nyt, ja koulun on tuettava lapsen oppimista ja kasvamista juuri oikeana herkkyyskautena. Valtiovallan on taattava kunnille tasapuoliset mahdollisuudet laadukkaan koulutuksen järjestämiseen.

Pisa-mittaukset todistivat peruskoulumme tehokkuuden: kaikkien koulu on takonut sellaisia oppimistuloksia, jotka ovat herättäneet maailmalla ihmetystä. Tuloksentekijät, peruskoulumme pätevät, opetustyöhön sitoutuneet opettajat, ovat saaneet ansaitsemaansa arvostusta vain juhlapuheissa, mutta arvostus ei ole näkynyt tilinauhassa.

Vain hyvinvoivat opettajat opettavat hyvin! Opettajien työssä jaksamista tulee tukea, opetusalan arvostusta pitää lisätä ja opettaja ammattinimike on suojattava. Laadukas opetus toteutuu sopivan kokoisissa ryhmissä ja tämän vuoksi ryhmäkoot tulee määritellä laissa. Tehdään laadukkaasta perusopetuksesta ja pätevistä opettajista suojelukohde!

Erityisoppilaiden integrointi normaaliluokkiin teettää opettajilla lisää työtä esimerkiksi tarvittavan tuen arvioinnissa ja vaatii siksi myös lisää taloudellisia resursseja. Erilaiset oppijat on pystyttävä jatkossakin ottamaan huomioon, mikä tulee muistaa ryhmiä perustettaessa. Varsinkaan käytöshäiriöisiä ei voida sijoittaa isoihin ryhmiin. Haasteelliset opetusryhmät vaativat opettajien ammattitaidon päivittämistä, ja opettajien täydennyskoulutukseen on panostettava nykyistä enemmän. Erityisopetuksen on säilyttävä tärkeänä perusopetuksen osana myös tulevaisuudessa.

Opettajana kannan luonnollisesti vastuuta lapsista ja nuorista ja haluan taata kasvatukselle ja koulutukselle parhaat edellytykset. Suomi -brändimme tulee jatkossakin rakentumaan laadukkaan koulutuksen varaan. Toimitaan vaaleissa ja myös vaalien jälkeen siten, että laadukas opetustyö ja yhteisöllinen peruskoulu mahdollistuvat. PERUSKOULU OLKOON PARASTA!

 

 

Kolumni julkaistu 14.12.2010 Uudessa Ajassa

 

ARJEN ÄÄNI EDUSKUNTAAN, II

Viimekertaisessa kolumnissani kerroin suomalaisten arvostamasta toimivasta arjesta ja totesin, että Suomessa on turha odotella koulujen sulkemista sankan lumentulon takia. Vieläkään en sanojani pyörrä, mutta lunta on viime viikkoina saatu paikoitellen liikaakin, ja viikonlopun kolarisuma Etelä-Suomen teillä kertoo jo karulla tavalla palvelujemme riittämättömyydestä.  Porin teknisen lautakunnan jäsenenä olen aamuisin päivitellyt lumentuloa ja miettinyt, mistä rahat auraukseen revitään.

Sujuvalla arjella tarkoitan yhteiskunnallisten palvelujen toimivuutta. Huhtikuun eduskuntavaaleissa meillä on paljon pelissä; valitsemme eduskunnan lisäksi uuden hallituksen, ja hallituspohja ja – ohjelma ratkaisevat Suomen suunnan seuraavaksi vaalikaudeksi. Eduskuntavaalit ovat myös pääministerivaalit, ja tämä pitää äänestäjienkin ymmärtää. Nyt olemme jo nähneet tien, jota nykyinen hallituspohja on kulkenut: Suomen suunta on suosinut hyvätuloisia ja tuloerot ovat jatkaneet kasvamistaan. Suomen suunta on saatava käännetyksi!

Seuraavalla hallituksella tulee olemaan tiukkaa, mitään jakovaraa ei ole jäljellä, ja edessä on vain vaikeita ratkaisuja.  Uunituore valtiovarainministeriön raportti kertoo vakavaan sävyyn Suomen julkisen talouden kestävyysvajeesta; verotulot eivät riitä palveluihin, eläkkeisiin ja sosiaaliturvaan.  Jos mitään ei tehdä, on edessämme hallitsematon julkisen velan kasvukierre. Paineita kasvattaa entisestään väestömme haastava ikärakenne: vanhenemme vauhdilla.  Virkamiesten selvitys maalaa ankean kuvan hyvinvointi – Suomen tulevaisuudesta ja jättää huomiotta taloudellisen kasvun mahdollisuuden ja todennäköisyyden.

Miksi meidän demareiden pitäisi olla mukana seuraavassa hallituksessa, jos edessä on vain kipeitä päätöksiä ja todennäköisesti myös kipeitä leikkauksia? Eikö olisi viisasta seurata sivusta?  Ei, vaan meitä tarvitaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan takuumiehiksi. Jos SDP joutuu katselemaan seuraavankin vaalikauden oppositiosta maamme kehitystä, on Suomen suunta karu. Oikeudenmukaisuutta edistävä hyvinvointivaltiomme on vaarassa jäädä lopullisesti historiaan. Nyt on vielä mahdollisuus kurssin korjaamiseen. Tämä pitäisi äänestäjien muistaa!

Uskon vahvasti suomalaisten haluun maksaa veroja, jos vain verovarojen vastineeksi saadaan palveluja: päivähoito, koulutus, terveydenhoito, vanhuspalvelut ja sosiaalipalvelut on pystyttävä järjestämään tarvitseville. Olen aina ärsyyntynyt verotilastovertailuista eri maiden välillä, jos tuijotetaan vain veroastetta eikä kerrota, mitä veroilla kustannetaan. Silloin luodaan väärä kuva kansalaisten todellisuudesta ja hyvän elämän mahdollisuuksista.

Suomalaisten mielestä verotuksen tulee kuitenkin olla oikeudenmukaista ja sen on perustuttava kansalaisten maksukykyyn; tyhjästä on turha yrittää nyhjäistä.  Oikeudenmukaisen verotuksen on pikemminkin pystyttävä tasoittamaan tuloeroja, ja tämä tarkoitushan on progressiivisella verotuksella. Tai ainakin oli. Verotuksen progressiivisuutta on meillä järjestelmällisesti purettu, ja suomalaisten verotus on uhkaavasti muuttunut tasaveroksi. Progressiivisen valtion tuloveron kevennyksiä on perusteltu mantramaisesti työntekoon kannustavuudella.

Kannustavuus kuitenkin ontuu, koska samalla on jouduttu nostamaan kuntaveroa, arvonlisäveroa, energiaveroa ja veroluonteisia maksuja… Nykyinen veropolitiikka on ollut tietoinen valinta, ja jos vaaleissa meille käy huonosti, jatkuu vastaava meno.  Verotuksen tulontasauksesta on nykyinen hallitus halunnut eroon, valitettavasti.

Vuonna 2011 suomalaisten eriarvoisuus on vain kasvussa. Korkeimman ja matalimman kuntaveron ero on jo yli 5 prosenttiyksikköä, joten suomalaiset eriarvoistuvat kovaa vauhtia myös alueellisesti.  Kansalaisten oikeustajun mukaista on progression ulottaminen myös pääomaverotukseen ja sen nostaminen lähemmäs palkkaveroa. Meidän on pysäytettävä eriarvoistuminen, ja siksi haluamme asettaa tasaverokehitykselle STOP -merkin. Meidän tehtävänämme on taata hyvinvointipalvelujen säilyminen ja tulevan hallitusohjelman solidaarisuus; kaveria emme jätä -periaate on kirjattava hallitusohjelmaan.

Toivotan kaikille joulurauhaa ja ensi lauantaina tarjoan piparikahvit klo 11 – 13 Salin- säätiön tiloissa. Tervetuloa!

 

Kolumni on julkaistu Uudessa Ajassa 26.10.2010

 

ARJEN ÄÄNI EDUSKUNTAAN I

 

Tänään tiistaina meillä on 173 päivää aikaa eduskuntavaaleihin. Satakunnan demarien ehdokaslista on valmis, ja porskutamme huhtikuun vaaleihin 14 ehdokkaan voimin. Tavoitteemme on korkealla: haluamme todistaa Satakunnan olevan vahva demarimaakunta, ja kolme kansanedustajanpaikkaa kuuluu siten meille. Toivotan kaikille ehdokkaille onnea ja menestyksekästä vaalityötä. Meidän kaikkien panosta tarvitaan, jotta yhteinen tavoitteemme toteutuu – kohti vaaleja siis sata lasissa!

 

Oma yhdistykseni nimesi minut ehdokkaaksi toukokuussa, ja kuluneiden kuukausien aikana olen saanut paljon rohkaisevaa ja kannustavaa palautetta. Erityisen mieltä lämmittävää on saada kannustusta täysin odottamattomilta tahoilta;  silloin olen tiennyt olevani oikealla tiellä.  Ehdokkaaksi asettuminen aikana, jolloin politiikka tuntuu olevan synonyymi kieroilulle, on vaatinut meiltä jokaiselta vakavaa pohdintaa ja luottamusta siihen, että avullamme yhteisiä asioita voidaan edistää.

 

Kampanjani teemat tulevat nousemaan arkisista asioista: lupaan viedä arjen äänen eduskuntaan. Olen ehdolla, koska olen äiti ja koska olen erityislapsen äiti. Olen ehdolla, koska opettajanakin  kannan vastuuta lasten ja nuorten tulevaisuudesta. Olen ehdolla, koska tunnen suurta huolta myös vanhenevien vanhempieni selviytymisestä ja vanhuudenturvasta.

 

Me suomalaiset arvostamme toimivaa, sujuvaa arkea. Lapsena muistan haaveilleeni lumituiskusta, joka sulkisi koulut. Nykyään olen varma, että sellaista lumipyryä ei tule. Suomessa on totuttu selviytymään kelissä kuin kelissä. Me suomalaiset olemme rakentaneet itsellemme toimivan arjen ja haluamme, että arkeamme helpottavat yhteiskunnan tuottamat palvelut. Jorma Ollilan luotsaama Suomi-brändiryhmäkin on oivaltanut yhdeksi vahvuudeksi suomalaisten arkiluovuuden!

 

Toimiva ja sujuva arki merkitsee eri asioita eri ikäisille. Lapsiperheille arjen sujuvuuteen vaikuttavat päivähoidon saatavuus, koulujen läheisyys ja ryhmäkoot. Suomi on niittänyt maailmanmainetta peruskoulun oppimistuloksilla, mutta nyt uusi peruskoulun tuntijakoehdotus on vesittämässä koulutuksen tasa-arvoa. Ilmainen kouluruokailu on ollut yksi arkiluovuutemme oivallus: nälkäisenä ei kukaan opi! Koulujen arkea on kuitenkin kurjistanut  kuntatalouden heikkeneminen: kouluruoan laadusta on tingitty ja lomauttajakunnissa tasa-arvoiset oppimistulokset ovat vaarantuneet. Uusi erityisopetuslaki luo haasteita, joista ei selvitä ilman rahallista panostusta, mutta kuntien valtionosuuksissa ei tätäkään ole huomioitu riittävästi.

 

Nuorten arkeen vaikuttaa sopivan opiskelupaikan löytyminen, ja opinto-ohjauksen roolia olisikin vahvistettava, jotta mahdollisimman moni löytäisi motivoivan opiskelupaikan. Opiskelijan arkeen vaikuttavat keskeisesti opintotuen riittävyys ja työllisyysnäkymät. Koulutuspolitiikka on myös työllisyyspolitiikkaa.

 

Työikäisten arki rakentuu työn ympärille. Työtä ei todellakaan nykypäivän Suomessa kaikilla ole, eikä työstä maksettava palkka mahdollista jokaiselle peruselintasoa, vaan taloudellinen ahdinko kurjistaa monen pienipalkkaisen arkea. Pitkäaikaistyöttömyyden katkaisuun on löydettävä uusia, toimivia keinoja ja työllisyysasteen nostaminen olisikin hyvinvointiyhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta keskeistä. Jotta työssä jaksettaisiin nykyistä pidempään, on myös työhyvinvointiin satsattava.

.

Eläkeläisväestön arkeen vaikuttaa  erityisesti eläkkeiden ostovoima. Nykyhallitus, joka on ohjannut maatamme tasaveroyhteiskuntaan, on sumentanut pienellä eläkkeellä sinnittelevien arkea.

Vanhus- ja vammaispalvelujen saatavuudessa on jo nyt vakavia ongelmia, ja tältä sektorilta löytyvätkin hyvinvointiyhteiskuntamme suurimmat haasteet. Turvallisen ikääntymisen on oltava kaikille mahdollista ja julkisen sektorin on kannettava päävastuu kattavasta palveluverkostosta. Erilaiset omaishoidon tukimuodot on saatettava toimiviksi.

 

Suomalaisille arjen kivijalan luo toimiva perusterveydenhuolto. Suomessa terveyserot ovat kuitenkin kasvaneet; hyvätuloiset ovat terveempiä kuin pienituloiset. Julkisen terveydenhuollon on taattava tasa-arvoiset palvelut kaikille väestöryhmille ja terveyskeskusten toimintaedellytykset on turvattava. Koulu- ja opiskelijaterveydenhuolto olisi mitoitettava tarvetta vastaavaksi.

 

Me satakuntalaiset ansaitsemme toimivan arjen: lähetä arjen ääni eduskuntaan!

 

 

 

Kolumni on julkaistu 7.9.2010 Uudessa Ajassa

 

TYÖTÄ NUORILLE –  HYVINVOINTIA KAIKILLE!

 

Viime viikonloppuna SDP aloitti näyttävästi eduskuntavaalikampanjalauantait: ensimmäisen lauantain teemaksi oli valittu nuorisotyöttömyys. Puheenjohtaja Jutta Urpilainen puki sanoiksi SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokouksessa puolueemme sitoumuksen  ja vaihtoehdon nykymenolle. ”Mikäli SDP on seuraavassa hallituksessa, toteutamme nuorisotyöttömyyden nollatoleranssin, nostamme työllisyysmäärärahoja ja tulemme auttamaan pitkään työttömänä olleita.”

 

Tänä syksynä Suomessa on liki 300 000 työtöntä. Kaikkien ikäryhmien työttömyyttä vastaan on taisteltava  ja uudelleen työllistymistä on pyrittävä edistämään kaikilla mahdollisilla keinoilla. Alle 25-vuotiaita nuoria työttömiä on jo liki 40 000, ja laman myötä heikentynyt työllisyystilanne on iskenytkin kaikkein voimakkaimmin juuri nuoriin ja vastavalmistuneisiin. Nuorten työttömyyden paisuminen on jäänyt myös liian vähälle huomiolle Suomessa.  Nyt syksyllä eduskunnassa alkavassa budjettikäsittelyssä olisi mahdollisuus korjata suuntaa ja  rahaa olisi satsattava kansallisen häpeän poistamiseksi; nuorisotyöttömyyden torjuntaan olisi kohdennettava laaja tukipaketti, jonka avulla voitaisiin varmistaa nuorille työ-, opiskelu- tai harjoittelupaikka.

 

Porissakin nuorten työttömyys ja erityisesti työttömyysjaksojen pitkittymien on valitettavasti totta. Vuonna 2008 oli porilaisia nuoria työttömänä keskimäärin 467 ja kuluvana vuonna vastaava luku onkin jo 785. Kaksi vuotta sitten yli 3 kk työttömänä oli 105 nuorta, ja nyt tänä syksynä pitkittynyt työttömyys on jo 266 porilaisnuoren kohtalona. Tämä kasvutrendi kääntyköön laskuun. Porin kaupunginhallitus esittääkin kaupunginvaltuustolle 300 000 euron lisämäärärahan myöntämistä nuorisotyöttömyyden hoitoon. Lisämäärärahalla voitaisiin auttaa vähintään 50 nuorta ja vastavalmistunutta työnsyrjään kiinni. Satsaamalla nuorten työllistymiseen vähennämme samalla toimeentulotukimenoja ja saamme osan takaisin kasvaneina verotuloina.

 

Me satakuntalaiset SDP:n eduskuntavaaliehdokkaat rantauduimme lauantaina Porin silakkamarkkinoille, ja SDP:n vaaliteltalla olikin päivän aikana lupaavaa säpinää. Lapsiperheitä oli niin valtavasti liikkeellä, että ilmapallotkin jo ehtivät loppua, mutta SDP:n karkkeja sentään riitti kaikille. Vaikka sää oli syksyisen kolea, niin ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutustelu lämmittivät ehdokkaita, ja ”työtä nuorille” – teemamme otettiin hyväksyvästi vastaan niin nuorten, keski-ikäisten kuin eläkeläistenkin keskuudessa.

 

Kuulin monelta eläkeläiseltä kommentin: ”Me menimme töihin heti koulun päätyttyä ja omat lapsetkin vielä työllistyivät mutta nyt lapsenlapset ovat istuneet koulunpenkillä pisimpään eivätkä silti löydä valmistumisensa jälkeen sitä ensimmäistä työpaikkaa, jonka avulla saisivat itsellisen elämänsä alkuun.” Ohikulkijat ihmettelivät  myös, miksi eläkeiännostosta koko ajan puhutaan ja väläytellään jo 70 vuoden eläkeikää, kun samalla työelämän alkupäässä pohja pettää eivätkä nuoret pääse edes työuransa alkuun. Ei työllisyysastetta ja työuraa voida paikata vain toisesta päästä.

 

Nuorilta satakuntalaisilta kuulin kommentteja, että miten voisi työllistyä, kun ei ole työkokoemusta, tai työtä kyllä on, mutta ei alkuunkaan koulutusta vastaavaa. Jatkuva haku on päällä, ja moni kertoi myös epätoivosta: miten pitää ammattitaitonsa iskussa, jos valmistumisen jälkeen ei oman alan työtä löydykään.

 

Tapaamani satakuntalaiset siis ymmärsivät, että nuorten työllistyminen loisi hyvinvointia myös vanhemmille ja myös isovanhemmille! Nyt nuorten pitkittynyt työttömyys ahdistaa ja huolestuttaa niin äitejä, isiä  kuin mummoja ja pappojakin. Nuorisotyöttömyys käy yhteiskunnallemme liian kalliiksi. Työelämästä syrjäytyviin nuoriin ei Suomella ole varaa.

 

Mielestäni sellainen yhteiskunta, joka antaa nuorille mahdollisuuden kouluttautumiseen mutta ei

työllistymiseen, on huijariyhteiskunta! Nuori ponnistelee vuosia saavuttaakseen tutkinnon, mutta ammattiin valmistumisen jälkeen kohtaa kylmän tosiasian: sinun ammattitaitoasi ei tarvitakaan. Ei ihme, jos yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei nuoria juurikaan innosta. Nyt on luottamuksen palauttamisen aika!

 

Hokkuspokkuskeinoja ei työllistymiseen ole, nuorten työllistämistalkoisiin tarvitaan niin yritykset, yhdistykset, kunnat, eduskunta, maan hallitus kuin myös työnantaja- ja työntekijäjärjestöt. SDP pyrkii tässäkin asiassa muutokseen: nollatoleranssi nuorisotyöttömyyteen!

 

 

Kolumni julkaistu Uudessa Ajassa kesäkuussa 2010

 

AATETTA JALOA JA KESÄISTÄ MIELTÄ

Aivan kuten Mikael Jungner ennusti, Joensuun puoluekokouksesta puhutaan vielä, kun istutaan kiikkutuolissa; päiviin sisältyi aatetta, asiaa ja tunteiden paloa! Kokous oli ensikertalaiselle mieleenpainuva. Alkajaisiksi vastaani töpsötteli mies, jonka tunnistin jo kaukaa: kokouspäiväni alkoi Pertti Paasion isällisellä kädenpuristuksella! Päivien aikana puheenvuoroja ahkerasti käyttäneet upeat nuoret antoivat uskoa ja luottamusta puolueemme tulevaisuuteen. Konkreettisinta ja antoisinta oli valiokuntatyöskentely. Sivistysvaliokunnassa pystyinkin omalla koulutuspoliittisella kokemuksellani kantamaan korteni puolueemme kasvatus-, koulutus- ja kulttuuripoliittisiin linjauksiin.

 

Puoluekokouksen päätöspäivänä kuultiin sekä säkenöivän puheenjohtajamme linjapuhe että lanseerattiin puolueemme mainoskampanja: SDP. Kansan edustaja. Ilmaus sykähdytti, olinhan juuri lupautunut mukaan SDP:n joukkueeseen, joka tähtää voittoon tulevissa eduskuntavaaleissa. Meillä on vajaat 300 päivää aikaa kisata paalupaikasta ja näyttää todeksi se, että Satakunta on todellinen demarimaakunta. On kunniakasta olla joukkueessa, jonka peli perustuu ajattomiin ja samalla niin ajankohtaisiin arvoihin – työ, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo! Näitä arvoja haluan omassa kampanjassanikin edistää ja tuoda ne myös liikkuvien, nukkuvien ja uusien äänestäjäsukupolvien tietoisuuteen.

 

Eduskuntavaalijoukkueet ovat oikeasti erilaisia, ja näen uuden puoluesihteerimme Mikael Jungnerin vahvuudet erityisesti valmentajana,  joka innostavalla ja kannustavalla esimerkillään saa joukkueestamme parhaat pelisuoritukset esille. Nyt aika ei ole puolustaa vaan hyökätä rohkeasti ja tuoda omat vaihtoehtomme selkokielellä äänestäjien tietoisuuteen. Tällaisia avauksia on jo julkisuuteen esiteltykin: oikeudenmukaisempi verotus, työllisyysasteen nostaminen, nuorten oppivelvollisuuden pidentäminen 18 ikävuoteen ja lupaus olla koskematta eläketurvaan. Suomen suvi ei ole Satakunnassakaan kaikille suloinen; työttömyys ja erityisesti nuorisotyöttömyys rassaavat liian monen kesämieltä ja eriarvoisuus ja köyhyys lisääntyvät lisääntymistään. Meidän joukkueemme haluaa tarjota kesän kaikille!

 

Oma ammattiyhdistykseni tarjosi aktiiveilleen Akkapakan Kirjurinluodon kesäteatterissa, ja vaikka katsomossa oli viileää, niin ammattitaitoiset komediennet saivat tunnelman lämpimäksi ja paikoitellen akkahuumori toimi hyvin köykäisestä käsikirjoituksesta huolimatta. Sari Mällistä ovat kaikki arvostelijat ylistäneet, mutta myös Kaija Pakarinen, Ihmisten puolueen Jusu-Petterin äiti, onnistui vähäeleisellä tavallaan akkailemaan uskottavasti Kirjurinluodon lavalla. Vaikka en vielä kaikkia akkainvaivoja omakseni tunnistanutkaan, oli esityksessä riittävästi tuttuja juttuja, joten tunsin nauravani itselleni. Olen useasti lauantai-iltaisin Ihmisten puoluetta katsellessani muistellut  Aino Suhosen runoa, jonka lopussa todetaan:  ”Autuaita ovat ne, joilla on itselleen nauramisen taito – heiltä ei elämästä hauskuus lopu.” Tätä itselle nauramisen taitoa tarvitaan niin naistenelämässä kuin myös poliittisessa elämässä.

 

Kesähäät virittävät kesätunnelmaan, ja Victorian ja Danielin häiden uutisointi toikin jo lähes yliannostuksen häähumua kotikatsomoihin. Kuntosaliyrittäjä, joka valloittaa prinsessan sydämen ja josta kuoriutuu valtakunnalle edustuskelpoinen prinssi, on todeksi muuttunutta satua. Kuninkaallinen perhe tarjoaa Ruotsin kansalle sirkushuveja, ja media tulee herkeämättä seuraamaan vasta-avioituneiden elämänkäänteitä. Toista on meillä, kun ei ole omia kuninkaallisia. Väitänkin toisin kuin Behm sunnuntain SK:ssa: meitä suomalaisia eivät enää kiinnosta edes missit tai tangokuninkaalliset. Meillä mediahuomiota saavat tosi-tv:n tähdet ja idolsit, mutta hekin ovat vain hetkellisiä paperitähtiä. Maamme todellinen lööppijulkkishan juuri lopetteli hommansa: ex-pääministerimme Matti Vanhanen joutui seitsemän vuoden pääministeriyden aikana ennen näkemättömään julkisuuteen, eikä niinkään poliittisilla saavutuksillaan vaan vaalirahasotkujen ja naisseikkailujensa takia.  Meillä on politiikan uutisointi viihteellistynyt ja esineellistynyt – tulevasta pääministeristäkin esiteltiin takamus!

 

Suomi Areena nostaa jazz-viikolla yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön Satakunnan ja Porin. Toivotan, toverit,  nyt aurinkoista juhannusjuhlaa ja kesämieltä kaikille! Heinäkuussa lähdetään joukolla Suomi Areenalle ja puhutaan asiaa!

 

 

 

 

Kolumni on julkaistu 9.4.2010 Uudessa Ajassa

 

KÖYHYYS on suhteellista – mutta TOTTA!

 

EU on valinnut vuoden 2010 teemaksi eurooppalaisen köyhyyden ja syrjäytymisen

torjumisen. Teemavuosi kiinnittää huomion arkaan asian: vaikka Euroopan unioni on maailman vauraimpia alueita, elää silti n. 80 miljoonaa EU-kansalaista köyhyysrajan alapuolella. Erityisen huolestuttavaa on köyhyyden lisääntyminen lapsiperheissä. Köyhyys luo osattomuutta ja syrjäytymistä. Euroopan unionin tulevaisuuden uhkana on kasvava määrä kansalaisia, jotka vain seuraavat sivusta päätöksentekoa, vaikuttamista ja hyvinvointia. Läpi Euroopan historian taloudellinen toivottomuus on ollut kasvualustana populistisille ääriliikkeille, muukalaisvihalle ja levottomuudelle. Kai historiasta on sentään jotain opittu – tällaiseen kehitykseen ei Euroopalla ole enää varaa!

 

Sivusin köyhyysteemaa viimekertaisessa kolumnissani ja positiivisen palautteen innoittamana jatkan samalla teemalla. Me Karhukaupungin demarit järjestimme ” Köyhyys ja syrjäytyminen Porissa – vaiettu aihe?” -keskustelutilaisuuden maaliskuussa. Paneelissa kaupungin sosiaalityön, seurakunnan diakoniatyön ja Elämän Eliksiiri ry:n edustajat valottivat porilaisen köyhyyden olemusta ja todistivat ennakkokäsityksemme oikeaksi: tukea tarvitsevien määrä on lisääntynyt Porissakin viime vuosien aikana.

 

Porissa kaupungin maksamaa lakisääteistä toimeentulotukea sai vuonna 2009 noin 4000 henkilöä. Toimeentulotukitilasto ei kerro porilaisen köyhyyden koko totuutta, koska kaikki tukeen oikeutetut eivät sitä halua tai osaa hakea, ja osa hakijoista joutui tylyn tosiasian eteen: tiukat kriteerit tuen saamiseen eivät heidän osaltaan täyttyneet, vaikka rahat eivät laskuihin riittäneetkään.

 

Vuosi vuodelta ovat ruokajonot Porissakin pidentyneet ja asiakaskunta on laajentunut. Leipäjonojen alkuaikoina jonoja kauhisteltiin, nyt niihin on turruttu ja totuttu. Ruoka-avustuksia jakavat yhdistykset tekevät arvokasta työtä,  joka täydentää yhteiskunnan sosiaaliturvaa ja järkevällä tavalla kierrättää ylijäämäruokaa.

 

Köyhyydellä on Suomessa monet kasvot! Työttömyys ja erityisesti pitkäaikaistyöttömyys johtavat usein toivottomuuteen ja ongelmien kasaantumiseen. Yksin asuminen on maassamme selvä köyhyysriski, ja kansaneläkkeen varassa yksinelävillä on todella tiukkaa. Taloudellinen kurjuus korostuu, kun eläkeläinen sairastuu. Kohtuullista toimeentuloa eivät pysty aina hankkimaan itselleen tai perheelleen myöskään kaikki pätkä- tai silpputyötä tekevät eivätkä kaikki opiskelijat. Heillä on kuitenkin toivoa, sillä työtilanteen vakiintuessa väistyy myös köyhyys. Köyhänä koko elämänsä elää moni vammansa tai sairautensa takia työelämän ulkopuolelle jäävä. Yhteiskunnan sivistystason mittarina on totuttu pitämään huolenpitoa sairaista ja heikoista – sivistyksemme on selvästi rapautunut, koska sosiaalietuudet eivät ole pysyneet yleisessä tulokehityksessä mukana.

 

STOP KÖYHYYS! –slogan ja Rakennetaan yhteiskunta kaikille –tunnuslause kiteyttävät Suomen kansalliset tavoitteet unionin teemavuoden osalta: annetaan ääni köyhille ja syrjäytyneille sekä heidän kanssaan työskenteleville vapaaehtoisille, järjestöihmisille ja sosiaalityöntekijöille. Jotta syrjäytymisen kierre pystyttäisiin katkaisemaan, on ”putoamisvaarassa” elävien osallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta lujitettava.

 

Heitän haasteen Satakunnan demariyhdistyksille: nostetaan yhdessä Satakunnan köyhyys- ja syrjäytymistilanne esiin. Me demarit tiedämme vastauksen kysymykseen  ”kuka puolustaa niitä, joilla ei mene hyvin?”. Puolueemme keskeinen päämäärä on aina ollut ja tulee olemaan pienten ja heikkojen puolustaminen! Nyt on aika muistuttaa myös muita, erityisesti nuoria, puolueemme ylevistä tavoitteista. Tavoitteista, jotka selvästi erottavat meidät nykyisistä hallituspuolueista.

 

Ei tietenkään riitä, että köyhyydestä vain puhutaan. Täytyy löytää reseptejä köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseen.  Oikeudenmukainen tulonjako ja oikeudenmukainen verotus ovat keskeisiä. Työ on aina parasta sosiaaliturvaa. Työtä ei kuitenkaan kaikille halukkaille riitä, joten on huolehdittava myös siitä, että sosiaalietuudet riittävät peruselintason ja mielekkään elämän turvaamiseen. Jotta hyvinvointipalvelut pystytään rahoittamaan, on työllisyysasteen pysyttävä riittävän korkealla. Nuorten työllistymiseen ja nuorten työssä jaksamiseen tulee etsiä nopeasti keinoja.

 

”Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa” kiteytti Minna Canth novellissaan Köyhää kansaa vuonna 1886. Siinäpä tavoite myös 2010-luvun Satakuntaan!

 

 

 

 

 

Kolumni on julkaistu 2.3.2010 Uudessa Ajassa

 

KENEN SWEET DREAMS?

 

Kesä 1983 oli Amerikan kesäni, sain 17-vuotiaana lukiolaisena ainutkertaisen tilaisuuden tutustua Amerikkaan, Minnesotan osavaltioon. Olen vieläkin kiitollinen yläasteen rehtorilleni, joka pyysi entistä kouluneuvostoaktiivia kotikuntansa edustajaksi Minnesotaan. Tietenkin olin seikkailuun valmis. Amerikan matkastani muodostui elämääni tärkeä avainkokemus; kasvuni kohti aikuisuutta nopeutui ja itseluottamukseni vahvistui. Palattuani kotiini olin varma, että pyrin ja myös pääsen abivuoden jälkeen yliopistoon opiskelemaan ja muutan kaupunkiin.

 

”Sweet dreams” -diskojumputuksen soidessa yhtenään autoradiossa sain amerikkalaiseen elämänmenoon syväsukelluksen: kesän aikana asuin kahdessa ylempään keskiluokkaan kuuluvassa lapsiperheessä. Amerikan ihmeet tekivät vaikutuksen maalaistyttöön! Kotieni takapihan uima-altaat toivat helpotusta helteessä, aamiaispannukakut, hampurilaiset ja grillatut maissintähkät maistuivat, keittiön ihmekonetta eli jätemyllyä kaipaan vieläkin, ja vasta pari vuotta sitten sain hankituksi itselleni pyykinkuivurin –  80-luvulla se kuului amerikkalaisten omakotitalojen vakiovarusteisiin.

Elämä oli nopeatempoista, tehokasta ja helppoa!

 

Sain matkallani käsityksen myös amerikkalaisten uskonnollisuudesta ja luokkaeroista. Molempien perheiden sunnuntaiohjelmaan kuului kirkossa käynti, ja kirkonmenojen jälkeen pihalla vaihdettiin kuulumiset tuttujen kesken.  Toinen perheistäni kuului baptistiseurakuntaan, ja kirkon jälkeen minä perheeni mukana menin pakkaamaan kuivaelintarvikkeita ruokapusseihin, joita sitten jaettiin seurakunnan vähempiosaisille. Ruokaa jonottavat perheenäidit järkyttivät nuorta mieltäni ja antoivat ajattelemisen aihetta amerikkalaisen unelmayhteiskunnan nurjasta puolesta – unelmat eivät olleetkaan niin sweet/ makeita kaikille! Amerikkalainen luokkayhteiskunta tarjosikin korkean elintason menestyneille, mutta jätti kelkasta pudonneet sivustakatsojiksi ja  hyväntekeväisyyttä harjoittavien järjestöjen armeliaisuuden varassa eläviksi.

 

Palattuani kotimaahan osasin antaa paremmin arvoa suomalaiselle hyvinvointimallille, yhteiskunnalle, joka piti huolta heikompiosaisista ja joka perustui heikkoja ei jätetä periaatteelle. Peruskoulu-uudistus oli ollut mullistava ja mahdollisti kaikille tasapuoliset opiskelumahdollisuudet. Itse olen läpikäynyt yhdeksänvuotisen peruskoulun, ja kouluvuosinani yhteiskunnallinen tasa-arvo oli iskostunut selkärankaani. Yo-juhlissani tajusin olevani ensimmäinen ylioppilas isäni suvun puolelta ja myöhemmin ensimmäinen akateemisen loppututkinnon suorittanut äidinkin lähisuvusta.

 

Poliittisen historian luennoilla opin suomalaisen hyvinvointivaltion syntyneen punamulta –yhteistyönä. Sen tuloksena oli muotoutunut maailman kattavin sosiaaliturva mutta myös kirjava maataloustukiaisverkosto. Hyvinvointipalvelut olivat julkisesti tuotettuja ja progressiivisen verotuksen avulla rahoitettuja. Ja sitten kaikki muuttui: 90-luvun lama vei julkiselta sektorilta verotulot ja juustohöylä höyläsi hyvinvointipalveluista paksut siivut. Myös maatalouselinkeinot joutuivat ankaran muutoksen kouriin, ja viimeistään EU-jäsenyys vaati meidät sopeuttamaan kansalliset tukemme eurooppalaiselle tasolle.

 

Vaikka 90-luvun lamasta selvisimmekin uuteen taloudelliseen nousuun, ei  paluuta lamaa edeltäneeseen yhteiskuntaan ollut. Tasapäiseen Suomeen alkoi syntyä superrikkaita mutta myös  yhteiskunnallisesta kelkasta pudonneiden joukko, jota aloimme kutsua syrjäytyneiksi.

Leipäjonot tulivat ja myös jäivät katukuvaamme.

 

2010-luvun Suomi muistuttaa yllättävän paljon sitä Amerikkaa, johon nuorena pääsin tutustumaan. Korkeasta elintasosta pääsevät nauttimaan ne, jotka kuuluvat pärjääjiin. Sivustakatsojiksi jäävät ne, jotka putoavat työelämästä.  Luokkaerot ovat täällä jälleen totta,  eikä koulu pysty luokkaeroja enää poistamaan, vaan perhetausta vaikuttaa oleellisesti, kun nuorten menestystä ja pärjäämistä mitataan.  Syrjäytyneisyys ja suhteellinen köyhyys ovat tänään täällä.

 

Köyhyys on totta myös Porissa! Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen tulee herättää meidät sosialidemokraatit toimimaan ja syrjäytymiskierteen katkaisuun on etsittävä ripeästi keinoja.

Köyhyys ja syrjäytyminen Porissa – vaiettu aihe? -keskustelu järjestetään ravintola Liisanpuiston auditoriossa tiistaina 16.3.2010 klo 18.00. Asiasta ei saa vaieta, tule mukaan keskustelemaan!

 

 

 

 

Kolumni on julkaistu Uudessa Ajassa 22.12.2009

 

Ihmisen osa täällä Pohjantähden alla

 

 

Jouluviikolla haluaisin jakaa kanssasi kokemuksiani kirjoista, jotka ovat kuluneen vuoden aikana koskettaneet. Ehkäpä viime tipan lahjanostajat voivat saada kokemuksistani helpotusta lahjapulmiinsa.

 

Kari Hotakainen on aiemminkin teksteillään sivaltanut kovaa, ja hänen ytimekäs ilmaisunsa on hioutunut huippuunsa viimeisimmässä teoksessa, syksyllä ilmestyneessä Ihmisen osa -romaanissa.

Hotakaisen kirjassa kerrotaan nyky-yhteiskunnan ongelmista tavalla, jossa lukijan tunteet vaihtuvat kirjan tarinan mukana naurusta kyyneliin. Ihmisten ja perheiden vieraantuneisuus ja kulissien ylläpito ovat kirjan jujuna. Jo heti alkusivuilla lukija aavistelee ja pelkää pahinta.

 

Kirjassa aktiivinen tarinan kuljettaja on maalla asuva äiti, joka lähettää ytimekkäitä postikortteja aikuisille, kaupunkiin muuttaneille lapsilleen. Äiti uskoo lastensa pärjäävän ja tekevän kaupungissa nousujohteista uraa. Totuus on kuitenkin aivan toista; maalla kasvaneet lapset ovat joutuneet oppimaan työelämän ja yhteiskunnan kovat lainalaisuudet, mutta äidille ei todellisuutta haluta paljastaa. Lapset uskottelevat kaiken olevan hyvin: miksi huolestuttaa vanhempia, hyviä, rehellisiä, kunnon ihmisiä, jotka asuvat kaukana kaupungista,  maaseudun rauhassa.

 

Jouduin syksyllä yllättäen Satakunnan keskussairaalaan viikon kestäneeseen ”antibioottitankkaukseen”. Sairastumiseni palautti minut taas ”maan pinnalle” ja muistutti konkreettisesti elämän arvaamattomuudesta ja raadollisuudesta: olin tehnyt useamman vuoden töitä ilman sairaslomapäiviä ja juuri uuteen työpaikkaan siirryttyäni makasinkin tiputuksessa.

Aikani ratoksi sain ystävältäni uunituoreen Hotakaisen ja kirjan teksti imaisi minut mukaansa.

Ihmisen osa puhutteli, ovathan juureni ja vanhempani 400 kilometrin päässä Keski-Suomessa ja molemmat sisareni asuvat perheineen pääkaupunkiseudulla. Yhteydenpitomme tapahtuu pääasiallisesti puhelimen välityksellä ja tapaamisemme keskittyvät kesäaikaan; perheyhteyden säilyttäminen on siis haasteellista. Ihmisen osan luettuani soitin kotiini, tosin jätin kertomatta sairastumisestani – turhaan olisivat huolestuneet.

 

Kirjan luettuani olin varma, että  joulukuussa se tultaisiin palkitsemaan Finlandia-palkinnolla, mutta toisin kävi. Hotakaisen pelkistetty, äärimmilleen viety, yhteiskuntakriittinen tyyli ei tuottanutkaan palkintoa, vaan Finlandia menikin Hyryn Uunille. Tästä palkinnosta viis, Ihmisen osaa suosittelen!

 

Täällä Pohjantähden alla – teos on kestosuosikkini. ”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi”  -lauseen luin ensikertaa nuorena opiskelijana ja Pentinkulmalle olen palannut uudelleen ja uudelleen. Löydän Linnan tekstistä aina jotain uutta, eri tavoin eri-ikäisenä puhuttelevaa. Linnan kuvaama sosiaalihistoria on piirtynyt vahvalla vedolla omaan Suomi-kuvaani, ja Linnan monisäikeiset henkilöhahmot ovat antaneet kasvot niin torppareille kuin tilallisille. Nyt Pohjantähden juhlavuonna Linnan teksti on taas IN. Radioteatteri toteutti massiivisen kuunnelmasarjan kirjasta, ja Timo Koivusalon uroteko, Täällä Pohjantähden alla –elokuvan uudelleenfilmatisointi, sai joulukuun alussa ensi-iltansa elokuvateattereissa.

 

Jokaisella kansalla on historiassaan kipupisteensä, ja Suomen historiassa ne löytyvät erityisesti sisällissota-ajasta.  Nykyinen hyvinvointivaltiomme, elintasomme ja yhteiskunnallinen tasa-arvomme eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden eteen on jouduttu taistelemaan ja uhraamaan paljon. Toivoisin, että Täällä Pohjantähden alla  –elokuvaa lähdettäisiin katsomaan porukalla, perhekunnittain; isovanhemmat voisivat tarjota elokuvan lapsenlapselleen tai lapset vanhemmilleen joululahjana. Rankka elokuva mahdollistaa luontevan vuoropuhelun yhteiskuntamme arasta aiheesta, ja esimerkiksi suvun omat kokemukset ja tarinat voisivat siirtyä nuoremmille ikäpolville elokuvaan linkitettyinä. Elokuvan katsominen yhdessä loisi sitä Hotakaisenkin peräänkuuluttamaa yhteisöllisyyttä ja yhteistä kokemusta perheisiin – ihmisen osaa täällä Pohjantähden alla pohdittaisiin joulun jälkeen uudesta näkökulmasta!

 

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille!